Vuoden 2019 hääblogiäänestys

Hieman myöhässä ilmoitan, että olen päässyt mukaan parhaimman hääblogin äänestykseen! 

Äänestyksessä oli ensimmäisenä käynnissä ehdokkaiden nimeämisvaihe, ja pääsin onnekseni taas kerran tästä vaiheesta eteenpäin itse äänestysvaiheeseen. Jos siis olet viihtynyt minun(tai muun) ansioituneen blogin parissa, äänestämään pääset täällä.

Itse en rehellisesti sanottuna tälläkään kertaa tavoittele voittoa, vaan olen iloinen ja otettu jo pelkästään siitä, että olen päässyt äänestyksessä tähän vaiheeseen. Toivon tietenkin, että olisin mukana myös niiden onnekkaiden finalistien joukossa, jotka pääsevät hääblogaajien tapaamiseen Love me do -häämessuille.

Hääblogini lähenee loppuaan, joten muutamia mietteitä aiheesta (Hää)blogaaminen:

1. Blogaaminen on kuin työtä, joka vie yllättävän paljon aikaa sekä opiskelulta, töiltä että itse häiden järjestelyiltä. Tein huomattavasti enemmän työtä häiden eteen, kuin tästä blogista voi päätellä, enkä kirjoitellut muun muassa kukkakokeiluista tänne. (onnistuneita kokeiluja ei tullut, mutta niistä olisi silti ehdottomasti voinut pienen merkinnän kirjoittaa!) Monissa häiden tekemisissä on niin paljon ”trial and error” juttuja, ettei kaikesta vain ehdi raportoimaan, ainakaan minun aikataulullani. :D Jos siis perustaisin hääblogin nyt, varaisin blogille vielä enemmän aikaa. (häiden suunnittelullekin tahtoisin toisen vuoden lisää!) Toisaalta, mitä enemmän aikaa hääsuunnitteluun varaa, sitä enemmän siihen ehtii ajoittain myös totaalisesti kyllästyä, mikä minun kohdallani tapahtui, vaikka aikaa oli ”vain” vuosi.

2. Rehellisesti sanottuna: se, että omaa ja läheisten naamoja ”joutuu” näyttämään blogia kirjoittaessa, ahdisti, ja ahdistaa minua edelleen paljon. En edes ole kovin tarkka yksityisyydestäni, mutta kuitenkin julkinen blogi on tuntunut aika hurjalta… vaikka minulla on myöskin julkinen instagram. (-jonka suhteen lasken sen varaan, että vain kaverit ja ehkä joku random ihminen joskus katsovat sitä. Ja siellä olenkin melko tarkka kuvista, joita julkaisen.) En todellakaan ole enkä halua olla mikään ”julkinen henkilö”, joten jos tulevaisuudessa teen jonkin blogin toisella aiheella, ei siellä tule olemaan yhden yhtä ”naama näkyvissä” kuvaa minusta – tai kenestäkään muustakaan. (jos sellainen edes nyky-blogikulttuurissa onnistuu? Tuntuu, ettei sellainen vain ole enää mahdollista… joten ehkä blogi-formaattina ei ole minulle kaikista sopivin.)
Millaisena te muut hääblogaajat koette blogin pitämisen omilla kasvoilla?

3. Hääblogiyhteisö on ihana, ja kaikesta kiireestä huolimatta olen tyytyväinen, että pidimme häät juuri nyt, ja että perustin hääblogin juuri silloin, kuin perustin: muutoin olisin jäänyt vaille ilman tätä upeaa hääblogaajien porukkaa, joka minulla on nyt ollut ilo tavata!
Minulle hääblogaamisessa parasta ovat ehdottomasti olleet hääblogaajien yhteisö ja yhteisöllisyyden kokemus; muiden häiden edistymisen ja toteutumisen seuraaminen, hyvät neuvot ja mielipiteet muilta blogaajilta, sekä toisten kirjoituksista inspiroituminen. 

Kiitos!

Weddepression

Enää ei voi vaihtaa-blogin Sande kirjoitti häihin liittyvästä masennuksesta. Itse olen vältellyt aihetta, koska joka puolelta on tullut viestiä, etteivät negatiiviset tunteet tässä aiheessa ole sallittuja, eikä tällaisesta voi varsinkaan hääblogissa kirjoittaa. Nyt kuitenkin esimerkin rohkaisemana minäkin aion yrittää avata tunteitani.

Itsellänikin oli masennusta ja totaalista häihin kyllästymistä (sekä suunnitelmia karata maistraattiin…) hääsuunnittelun loppuvaiheilla. Minulla masennukseen vaikuttivat asioiden etenemättömyys, sekä vaikeudet ja vastoinkäymiset suunnittelussa ja toteutuksessa. Tuntui, ettei mikään pienikään asia voinut mennä helposti ja tuskattomasti läpi. Aluksi en ollut mitenkään yllättynyt siitä, että kaikki oli niin hankalaa, koska yleisesti ottaen minulla on aika huono tuuri. Mutta siinä vaiheessa, kun aivan kaikki alkoi tuntua suossa eteenpäin rämpimiseltä, loppui minunkin jaksamiseni. Erityisesti hämmennyin siitä, miten monien palveluntarjoajien kanssa kommunikointi oli kuin jokin tyly työhaastattelu…tuntui, ettei minua oikeastaan haluttu eikä tarvittu asiakkaaksi. Toisaalta taas muutamien palvelut ja viestittely sujuivat todella hyvin ja ystävällisissä merkeissä.

Häämatkan jälkeen olen ollut tavallista masentuneempi (sairastan myös ihan varsinaista, diagnosoitua ja pitkäaikaista masennusta, joka yleensä pysyy kuitenkin hyvin hallinnassa), eikä olotila näytä katoavan mihinkään. Kyseessä ei ole yleinen, häiden jälkeisestä kaihosta johtuva masennus ja tyhjyyden tunne, vaan itse häihin liittyvät negatiiviset tunteet. Päällimmäisenä on katumus niiden asioiden suhteen, jotka eivät menneet ihan niin kuin piti. On varmasti normaalia, että kaikki ei mene putkeen, ja jokin osa-alue häissä jää harmittamaan, varsinkin tällaista henkilöä kuin minä, jolla on taipumusta pakkomielteiseen ja perfektionistiseen ajatteluun. Meidän häihimme näitä kömmähdyksiä mahtui kuitenkin mielestäni vähän liikaakin. Joitakin olenkin täällä blogissa jo kertonut, mutta en kaikkia, esimerkiksi hääpukukatumustani, josta mahdollisesti lisää tulevassa merkinnässä. Yksittäiset asiat eivät kuitenkaan ole masennuksen syy, vaan se, ettei päivästä jäänyt pelkkää ihanaa muistoa, kuten pitäisi. Ihaniakin fiiliksiä ja hetkiä päivään liittyy tietenkin ja paljon, mutta keskityn turhan herkästi negatiiviisin seikkoihin.

Yksi masennusta pahentavista asioista minulle on ollut siitä kokemani syyllisyys. Tuntuu, ettei minulla ole oikeutta kokea tunteita, joita koen. (…koska joillakin ihmisillä häät menevät oikeasti kokonaan pieleen, monet eivät edes saa häitä ensinnäkään, ihmisillä on oikeitakin ongelmia, ja niin edelleen.) Valitettavasti osa on samaa mieltä, ja myös sulhanen on asiasta monien kertojen jälkeen keskusteltuamme sanonut, ettei hän halua enää puhua kanssani häihin liittyvistä negatiivisista tunteista, jottei hänen oma hyvä muistonsa häistä mene pilalle. (J luki tämän kirjoittamani kohdan, ja halusi lisätä, että meidän häämme ovat parhaimmat, joissa hän on ollut :D) Ymmärrän häntä ihan hyvin, en itse myöskään haluaisi pahoittaa ihanien vieraidemme mieltä tällaisilla kirjoituksilla, varsinkaan kun juuri vieraat ja heidän häistä nauttimisensa olivat juhlassamme paras osuus. Toisaalta taas vaikeiden asioiden pitäminen sisällä ei sekään näyttänyt olevan oman hyvinvointini kannalta oikea ratkaisu – siispä päätin kirjoittaa. 

Kuva: Emmi Virtanen

Omien tunteiden läpikäyminen tuntuisi toimivan ainakin jossain määrin. Nyt ymmärrän esimerkiksi sen, että minulla on oikeus tuntea juuri sitä, mitä tunnen. Kun häät ovat se suurin juhla, josta on yli kymmenen vuotta haaveillut ja yli vuoden valmistellut, olisi ihme, ettei epäonnistumisista tuntisi mitään katumusta. Myös itsesyytökset siitä, että en tehnyt enkä yrittänyt tarpeeksi, tuntuvat loogisesti ajateltuina älyttömiltä. Harvemmalla ihmisellä on mahdollisuus ottaa yli kaksi viikkoa vapaata pelkästään häiden valmisteluun, saati sitä ennen suunnitteluun käyttämäni aika ja raha. Tein parhaani, joka ei tällä kertaa ihan riittänyt. Lohdutusta hää-katumukseen olen löytänyt järjestämällä pieniä juhlia ja illanistujaisia itse kotona. Järjestin muun muassa ystäväni babyshowerit, jotka onnistuivat täydellisesti: kaikki meni nappiin tarjoiluista ja visuaalisesta ilmeestä vieraiden viihtymiseen. :)

Myös valojen uusimisen idea on tämän kaiken takia pyörinyt mielessäni, mutta tällä hetkellä toteutuminen vaikuttaa kaukaiselta, ja asiaan vaikuttaa myös se, että haluamme pitää kyseisten kekkereiden budjetin todella pienenä. Ajatus on kuitenkin edelleen ”pöydällä” eli ei ainakaan kokonaan poissuljettu. 

Mitä mieltä te muut olette valojen uusimisesta omalla kohdallanne tai yleisesti? 
Entä ovatko muutkin kokeneet häämasennusta jossain muodossa?